Rakkaat vanhempani olivat juuri vajaan viikon luonani vierailulla ja heidän lähtönsä takaisin Suomeen kirpaisi yllättävän paljon, mieli oli maissa kahden päivän ajan, tuntui kuin jotain puuttuisi. Yllättävä negatiivinen tunne saikin minut pohtimaan aihetta, joka tulee väistämättä esille vaihto-opiskelusta tai miksei ulkomailla asumisesta puhuttaessa. Aihe on nimeltään ikävä.
Olen suoraan sanoen hämmästynyt siitä kuinka helposti elo näinkin erilaisessa ympäristössä, kaukana kaukana kotoa ja rakkaista on sujunut. Ikävä ei ole kertaakaan iskenyt sillä tavoin kuin odotin, kivuliaasti ja repivästi, lamaannuttavasti. Suomi ja rakkaat ovat kyllä jatkuvasti mukana, mielessä, taka-alalla ja puuttuvana palasena, mutta ei millään muotoa raskaana taakkana tai puristavana tunteena, joka olemassa olollaan veisi ilon nykyhetkestä.
Toki täällä oleminen on vain todella lyhyt ajanjakso elämästäni, ohikiitävä hetki. Ei aikaakaan kuin koko kohellus on jo ohi ja olen Suomessa. Myös puhelinliittymässäni mitenkuten toimiva netti on jollain tavalla lyhentänyt välimatkaa Suomeen, niin hassulta kuin se kuulostaakin.
Itselleni lähdön hetki Suomesta oli ehdottomasti se raskain ja ehkä ainoa varsinaisesti raskas vaihe koko tähän astisessa kokemuksessa. Ehkä juuri siksi olen säästynyt raastavalta ikävältä, jouduin käsittelemään negatiiviset tunteet jo ennen kuin putkahdin lentokoneeseen Helsinki-Vantaalla. Raskasta lähdöstä teki nimenomaan pelko siitä ikävän määrästä, jota pelkäsin joutuvani kokemaan vaihdon aikana. Hullunkurista nyt kun ajattelee, sillä sellaista pelättyä ikävää ei koskaan tullut. Tässä taas nähdään etukäteen huolimisen ja pelkäämisen hyödyttömyys - se vie voimat ja ilon elettävästä hetkestä, aivan turhaan.
Kun puhutaan vieraaseen kulttuuriin sopeutumisesta tuodaan usein esille "sopeutumisen vaiheet":
Omalla kohdallani alkuihastusta ei tullut lainkaan, enkä kyllä kulttuurishokin vaihettakaan ole tuntenut kokevani. Ehkä kulttuurishokkini ei ole shokki taikka kriisi ollenkaan, vaan lievä ihmettely- ja tutustumisvaihe. Minusta tuntuu, että olen alusta asti nähnyt muutakin kuin mustavalkoista. Nähnyt niitä hyviä ja kiehtovia asioita, samaan aikaan turhautunut kulttuurieroista, jotka koen epäkäytännöllisyytenä.
Alkuihastusvaiheen puuttumiseen vaikutti varmasti moni asia. Me tulimme tänne Ninan kanssa korkeakoulujen yhteistyöprojektin ensimäisinä vaihto-oppilaina (koekaniineiksikin meitä kutsuttiin), olemassa siis ei ollut minkäänlaista valmista pohjaa tai edes pieniä vinkkivitosia, hyvä jos yhteistä säveltäkään. Tulimme siis raakileelle, jonka pohja oli kehnosti rakennettu. Jo hakuprosessin alusta asti tämä on ollut yhtä soutamista ja huopaamista, eivätkä vaikeudet suinkaan loppuneet kun vihdoin pääsimme Taiwaniin, päinvastoin. Vastoinkäymisiltä ja kinkkisiltä tilanteilta ei ole vältytty, eikä vaikeuksien loputon verkko näytä vielä hetkeen aukeavan.
Toiseksi ihastusvaiheen puuttumiseen vaikutti varmaan se, että aloitimme arjen samantien. 8 tuntiset sairaalapäivät, asuminen nuhjuisessa 15 neliön huoneessa ja ympärillä toinen toistaan ujompia englantia taitamattomia paikallisia sairaalatyöntekijöitä. Varmasti olisi aivan toisenlaista asua jossakin koulun asuntolassa, muiden vaihtareiden ympäröimänä tai ylipäätään maassa, jossa voisi kommunikoida yhteisellä kielellä. Jossain missä keskustelun avaus ei saartaisi toista osapuolta paniikinomaisen hysteerisen kikatuskohtauksen partaalle.
Vastoinkäymisistä huolimatta en ole lainkaan lannistunut, mutta voin myöntää harmistuneeni ja turhautuneeni useampaankin otteeseen.
Käsi ylös kuinka moni on kuullut useammin kuin kerran, että vaihto-opiskelu tai ulkomailla asuminen on ollut kertojalleen "elämän parasta aikaa", "mahtavin kokemus ikinä" ja "aika jota ei lakkaa ikävöimästä"? Mä ainakin olen kuullut, niin monta kertaa etten osaa pysyä laskuissa. En epäile hetkeäkään etteivätkö he puhuisi totta ja uskon kyllä, että jokainen vaihtokokemus ja ulkomailla asuminen on omalla tavallaan mahtavaa, vähintäänkin kokemuksena.
Mä en kuitenkaan koskaan ajatellut tai edes toivonut tulevani tänne "elämään elämäni parhainta aikaa". Mun elämäni paras aika on mun oma elämä Suomessa, se elämä jonka olen pienistä paloista itselleni rakentanut. Arki, johon kuuluu tiiviisti ne rakkaimmat ihmiset, ystävät, lemmikit, ympäristö, ja tekeminen mistä eniten nautin. Elämäni parasta aikaa ei ole sellainen, jota en voi jakaa mulle rakkaiden ihmisten ja eläinten kanssa.
Jos olisin odottanut toisin, saattaisi olla, että olisin joutunut karvaasti pettymään kun täällä ei yksikään hetki olekaan ollut kuin ruusuilla tanssimista tai uusien upeiden sielunystävien pursuamista ovista ja ikkunoista. Tämä on omanlaista arkea, välillä rasittavaa ja vähän köyhääkin ilman rakkaimpia, mutta taianomaisen kauniissa ympäristössä, täynnä yllätyksiä ja outouksia, suloisia ihmisiä ja siinä ihan omanlaisessa kulttuurissaan, joka eroaa täysin niistä kaikista mitä tähän asti olen päässyt kokemaan. Tämä on luku elämästäni, jota en suostuisi vaihtamaan pois. Ainutlaatuinen kokemus, joka on jo nyt muuttanut minua ihmisenä valtavasti.. toivonmukaan parempaan suuntaan.
Jos joku siellä ruudun toisella puolella haaveilee edes pienesti vaihtoon lähdöstä tai ulkomaille hetkeksi muuttamisesta niin mulla on yksi ainoa vinkki: lähde. Pelko ikävästä on useille se pahin kynnyskysymys. Etenkin jos kotimaahan jää parisuhde, rakas koti, kourallinen hyvin läheisiä ihmisiä ja lemmikkejä. Mutta loppujenlopuksi se hetkellinen ikäväkin on hyvin pieni hinta siitä kasvukokemuksesta jonka vieraaseen kulttuuriin sopeutuessa (tai edes sopeutumisen yrittämisessä) saa. Ja parhaimmillaan tai pahimmillaan - riippuu mistä suuntaa tarkastelee - voit saada myös koettua sen "elämäsi upeimman ajan" :)
Niin ja ihanaa Vapun jatkoa missä maassa sitä ikinä vietätkään tai olet viettämättä!
Kun puhutaan vieraaseen kulttuuriin sopeutumisesta tuodaan usein esille "sopeutumisen vaiheet":
- Alkuihastus eli turistivaihe - kaikki on ihanaa, upeaa ja mielenkiintoista !
- Kriisi eli kulttuurishokin vaihe - romahdus ihastusvaiheesta, epäkohtien noteeraus. Kaikki ärsyttää ja surettaa, on ikävä.
- Sopeutuminen - ensimäinen ja toinen vaihe palautuvat balanssiin, asioiden näkeminen realistisesti
- Normalisoituminen - sopeutunut ihminen tuntee monitahoisesti kulttuurin ja on löytänyt paikkansa osana sitä
- Kotiinpaluu, uusi kulttuurishokki kotiin palaessa, sopeutuminen alkaa alusta.
Omalla kohdallani alkuihastusta ei tullut lainkaan, enkä kyllä kulttuurishokin vaihettakaan ole tuntenut kokevani. Ehkä kulttuurishokkini ei ole shokki taikka kriisi ollenkaan, vaan lievä ihmettely- ja tutustumisvaihe. Minusta tuntuu, että olen alusta asti nähnyt muutakin kuin mustavalkoista. Nähnyt niitä hyviä ja kiehtovia asioita, samaan aikaan turhautunut kulttuurieroista, jotka koen epäkäytännöllisyytenä.
Alkuihastusvaiheen puuttumiseen vaikutti varmasti moni asia. Me tulimme tänne Ninan kanssa korkeakoulujen yhteistyöprojektin ensimäisinä vaihto-oppilaina (koekaniineiksikin meitä kutsuttiin), olemassa siis ei ollut minkäänlaista valmista pohjaa tai edes pieniä vinkkivitosia, hyvä jos yhteistä säveltäkään. Tulimme siis raakileelle, jonka pohja oli kehnosti rakennettu. Jo hakuprosessin alusta asti tämä on ollut yhtä soutamista ja huopaamista, eivätkä vaikeudet suinkaan loppuneet kun vihdoin pääsimme Taiwaniin, päinvastoin. Vastoinkäymisiltä ja kinkkisiltä tilanteilta ei ole vältytty, eikä vaikeuksien loputon verkko näytä vielä hetkeen aukeavan.
Toiseksi ihastusvaiheen puuttumiseen vaikutti varmaan se, että aloitimme arjen samantien. 8 tuntiset sairaalapäivät, asuminen nuhjuisessa 15 neliön huoneessa ja ympärillä toinen toistaan ujompia englantia taitamattomia paikallisia sairaalatyöntekijöitä. Varmasti olisi aivan toisenlaista asua jossakin koulun asuntolassa, muiden vaihtareiden ympäröimänä tai ylipäätään maassa, jossa voisi kommunikoida yhteisellä kielellä. Jossain missä keskustelun avaus ei saartaisi toista osapuolta paniikinomaisen hysteerisen kikatuskohtauksen partaalle.
Vastoinkäymisistä huolimatta en ole lainkaan lannistunut, mutta voin myöntää harmistuneeni ja turhautuneeni useampaankin otteeseen.
Käsi ylös kuinka moni on kuullut useammin kuin kerran, että vaihto-opiskelu tai ulkomailla asuminen on ollut kertojalleen "elämän parasta aikaa", "mahtavin kokemus ikinä" ja "aika jota ei lakkaa ikävöimästä"? Mä ainakin olen kuullut, niin monta kertaa etten osaa pysyä laskuissa. En epäile hetkeäkään etteivätkö he puhuisi totta ja uskon kyllä, että jokainen vaihtokokemus ja ulkomailla asuminen on omalla tavallaan mahtavaa, vähintäänkin kokemuksena.
Mä en kuitenkaan koskaan ajatellut tai edes toivonut tulevani tänne "elämään elämäni parhainta aikaa". Mun elämäni paras aika on mun oma elämä Suomessa, se elämä jonka olen pienistä paloista itselleni rakentanut. Arki, johon kuuluu tiiviisti ne rakkaimmat ihmiset, ystävät, lemmikit, ympäristö, ja tekeminen mistä eniten nautin. Elämäni parasta aikaa ei ole sellainen, jota en voi jakaa mulle rakkaiden ihmisten ja eläinten kanssa.
Jos olisin odottanut toisin, saattaisi olla, että olisin joutunut karvaasti pettymään kun täällä ei yksikään hetki olekaan ollut kuin ruusuilla tanssimista tai uusien upeiden sielunystävien pursuamista ovista ja ikkunoista. Tämä on omanlaista arkea, välillä rasittavaa ja vähän köyhääkin ilman rakkaimpia, mutta taianomaisen kauniissa ympäristössä, täynnä yllätyksiä ja outouksia, suloisia ihmisiä ja siinä ihan omanlaisessa kulttuurissaan, joka eroaa täysin niistä kaikista mitä tähän asti olen päässyt kokemaan. Tämä on luku elämästäni, jota en suostuisi vaihtamaan pois. Ainutlaatuinen kokemus, joka on jo nyt muuttanut minua ihmisenä valtavasti.. toivonmukaan parempaan suuntaan.
Jos joku siellä ruudun toisella puolella haaveilee edes pienesti vaihtoon lähdöstä tai ulkomaille hetkeksi muuttamisesta niin mulla on yksi ainoa vinkki: lähde. Pelko ikävästä on useille se pahin kynnyskysymys. Etenkin jos kotimaahan jää parisuhde, rakas koti, kourallinen hyvin läheisiä ihmisiä ja lemmikkejä. Mutta loppujenlopuksi se hetkellinen ikäväkin on hyvin pieni hinta siitä kasvukokemuksesta jonka vieraaseen kulttuuriin sopeutuessa (tai edes sopeutumisen yrittämisessä) saa. Ja parhaimmillaan tai pahimmillaan - riippuu mistä suuntaa tarkastelee - voit saada myös koettua sen "elämäsi upeimman ajan" :)
Niin ja ihanaa Vapun jatkoa missä maassa sitä ikinä vietätkään tai olet viettämättä!
